Kilpagolf |
16.6.2017

Arto Teittinen: Tuomarielämää US Openissa 2017

Arto Teittinen kertaa U.S. Openin tapahtumia blogissaan.

Leppoisan lentomatkan jälkeen oli uni todellakin tarpeen ja kahdeksan tunnin aikaerosta huolimatta nukuimme U.S. Open vieraani Timo Huvisen kanssa suhteellisen sikeästi kuuden tunnin yöunet. Aikaisten aamutoimien jälkeen päätimme lopettaa lorvimisen heti alkuunsa ja siirtyä kisakentän tarkastukseen.

Aulassa odotti aina yhtä pirteä Jo, joka varmisti, että meillä oli kaikki kunnossa ja ohjasi meidät koulubussin näköiseen, tosin valkoiseksi maalattuun, kuljetusvälineeseen. Eikä meidän matkalaisten tunnelma erityisesti kohonnut, kun kuljettaja sanoi olevansa ajamassa ensimmäistä kertaa kilpailukentälle, olevansa Stanley Cup-voittajakaupungista Pittsburghista ja pyyteli anteeksi, jos päätyisimme hänen kotikonnuilleen harhaanajon vuoksi. Matkaan lähdettiin hieman alkuperäisiä vaimeammissa tunnelmissa.

Alkuperäisiä vaimeammat olivat myös bussimme iskunvaimentimet. Oikeastaan niitä ei ollut. Ja kun matkallemme osui kenties Wisconsinin osavaltion huonoin asfalttipäällysteosuus, oli matkustusmukavuus jälleen pahasti pakkasen puolella. Tiessä oli noin viidenkymmenen metrin välein lähes murmelin mentävä koko tien poikkiraita, jolloin munuaisemme vaihtoivat rytmikkäästi puolia bussin kolautellessa noihin uriin suunnilleen joka toinen sekunti.

Piinallisen puolituntisen rynkytyksen jälkeen pääsimme loppupätkälle, jossa jokaisessa tienristeyksessä matkamme turvasi ja pysäytti paikallinen poliisiviranomainen. Tai sitten kuskimme joutui kyselemään ajo-ohjeita aika ahkerasti. Vihdoin viidenkymmenenminuutin kokovartaloravistelun jälkeen pääsimme perille oman hotellimme pysäkille, joka tulisi tutuksi tämän viikon aikana. Pieni kävely sisäänpääsyportille turvatarkastukseen, jossa laukut läpivalaistiin ja liput skannattiin, ja olimme sisällä 117:nnessä U.S. Openissa.

Suunnitelmanamme oli käydä katsomassa ensin minulle asetellut väylät 3 ja 17 sekä hoitaa kaikenlaisia ilmoittautumisia ja tuomaritavaroiden noutoja. Paahtava helle hieman hillitsi menohalujamme, mutta saimme silti suunnitellusti selvitettyä sijainnin ja tarkastettua nuo kaksi reikää samalla hieman muitakin reikiä katsellen. Sitten päätimme siirtyä ilmastoituihin sisätiloihin tuomarivarusteiden noutoon.

Tilaamani tuomarihousut olivat tietenkin lahkeista pitkät, sillä eihän näin lyhyille jaloille tehdä housuja. Onneksi paikalla oli myös räätäli, joka mittasi lahkeiden sopivan pituuden ja lupasi toimittaa housut seuraavaksi päiväksi. Räätäli oli paikalla ihan meidän tuomareiden tarpeita varten.

Maanantai-iltapäivä ja tiistai menivät kuin siivillä lopun kentän tutkimiseen, maailman huippujen ihailuun sekä mainos- ja myyntitelttoihin tutustumiseen. Markkina-alueella pääsi mm. kuvauttamaan itsensä U.S. Open -pokaalin (kopio) kanssa, yrittämään hole-in-onea simulaattorilla kentän ysiväylälle, liittymään USGA:n jäseneksi ja tietenkin ostamaan kaikkea mahdollista U.S. Open tai Erin Hills logoilla varustettuja tuotteita. Tuotteita on arvioitu myytävän yli 125 000 kappaletta, joista yksistään erilaisia hattuja liki 100 000. Suurimman myyntiteltan lattiapinta-ala on 39 000 neliöjalkaa eli yli 3600 neliömetriä.

Keskiviikkona kisatunnelma alkoi jo selvästi tiivistyä niin kuin teki myös tuomareiden ohjelma. päivän ohjelmaan oli ahdettu demonstraatio tilapäisistä kiinteistä haitoista, tuomareiden kokous, tuomareiden valokuvaus sekä tuomareiden illallinen. Tilapäisiä kiinteitä haittoja kentällä ovat yleisimmin katsomorakenteet, tulostaulut ja mainoskyltit tai -esineet, kuten autot. Tähän demonstraatioon olin saanut puhuttua mukaan myös matkakumppanini Lahden Golfin ja Espoon Golfseuran tuomarivirtuoosin Timo Huvisen.

Koulutus tapahtui kahdessa ryhmässä viheriön 18 läheisyydessä. Tunnin koulutuksen puolivälissä ryhmät vaihtoivat paikkoja. Ensimmäinen kouluttajamme oli konekiväärienglantia puhunut USGA:n toimihenkilö, jonka demonstraation kulkua ohjasi olympialiikkeen jalot periaatteet: ”Nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin” Oli oikein tosissaan keskityttävä, jotta esitysvauhdissa ja puhenopeudessa pysyi mukana. Nopeusennätykset rikkoen olimme valmiita reilussa varttitunnissa.

Toinen kouluttajamme oli toista maata. Tämä PGA Tourin tuomari puhui hitaasti ja rauhallisesti, lähes hypnoottisesti. Hänellä toisaalta ei ollut juurikaan paljoa esitettävää, sillä mikäli pallo tulisi olemaan tilapäisen kiinteän haitan alla, päällä tai sisällä tai häiritsisi fyysisesti pallon lyömistä, pelaajalle annetaan vain kaksi vaihtoehtoa: pelaa pallo paikaltaan tai pudota se lähimmälle droppialueelle.

Siinä se, ei muuta. Meniköhän edes varttituntia. No, samalla toinen ryhmä saapui paikalle, joten kai tämä viisitoista minuuttia kesti. Tunnin koulutus supistui kahteen varttiin. Oli vähän huijattu olo, mutta toisaalta noin helppoahan se on, kun sen osaa. Ja kyllähän me Timon kanssa oikeasti osataan.

Loput tapahtumat olivat minun kammoamia klubitakki ja kravatti -tilaisuuksia. Tälläytyminen tyylikkääseen Golfliiton edustusasuun on varsin kaukana mukavuusalueeni ulkopuolella, varsinkin kun ulkona on liki kolmenkymmenen asteen helle. Onneksi tapahtumat järjestettiin oman hotellimme ilmastoiduissa tiloissa ja tukaluus ei ollut liian ilmeistä. Kokouksessa käytiin läpi tärkeimmät tuomaritoiminnan asiat ja sitten siirryttiin välittömästi valokuvaukseen. Viime vuonna asettuminen paikoilleen kesti muistaakseni puoli tuntia, kun valokuvausta yritettiin ennen tuomarikokousta ja joitakin tuomareita piti odottaa saapuvaksi. Nyt kaikki sujui suunnitellusti ja meidät kuvattiin aidon ja oikean US Open pokaalin kanssa. Yhteiskuvan jälkeen muutamat meistä, minä mukaan lukien, ehtivät kuvauttaa itsensä kiertopalkinnon kanssa ennen kuin se tultiin siirtämään turvallisempaan paikkaan.

Ensimmäisen kilpailupäivän aamuna torstaina herätys oli aamuviideltä. Valitsin bussikuljetuksekseni kello kuudelta lähteneen kuljetuksen, jotta minulle jäisi riittävästi aikaa aamupalan syömiseen ja kaikkien tuomarivarusteiden keräämiseen. Aamupalan nautittuani ja tavarat kerättyäni suuntasin kohti toimipaikkaani eli väylää 17. Tuo 509 jaardinen (465 m) par-4 väylä olisi yksin minun valvonnassani aamulähtöjen ajan.

Päätin siirtyä asemapaikalleni kulkien väylää 18 väärään suuntaan. Tämä oli mahdollista, koska kukaan ei tietenkään vielä ollut ehtinyt sinne, kun minunkin väyläni oli vielä tyhjä. Siinä tuota par-5 väylää kävellessäni aamukasteen hieman kostuttaessa tuomarikenkiäni mietin, kuinka etuoikeutetussa asemassa olen saadessani kulkea major-turnauksessa narujen sisäpuolella ja tarkkailla ja kohdata maailman parhaita golfin pelaajia.

Olen syvästi kiitollinen Antti Peltoniemelle ja Petri Peltoniemelle, jotka käyttivät omia kontaktejaan saadakseen minut tuomariksi tänne ensimmäisen kerran. Kiitollisuutta tunnen myös kaikille suomalaisille golfin harrastajille, jotka jäsenmaksujen kautta ovat osallistuneet minun tuomarimatkani kustannuksiin. Näitä asioita miettiessäni itsekseni tallustellessani onnistuin liikuttumaan lähes kyyneliin asti.

Ajatuksistani minut herätti saapuminen viheriölle 17, jossa väylän vapaaehtoisvastaava jakoi alaisilleen ohjeita ja asemapaikkoja. Esittelin itseni ja kerroin olevani aamupäivän peliryhmien ajan ainoa tuomari tällä väylällä ja pyysin vapaaehtoisia rohkeasti viittilöimään minua paikalle, jos pelaajat tarvitsisivat tuomaria. Tämän jälkeen siirryin asemapaikakseni valitsemalle kummulle, josta näkisin koko väylän tiiltä viheriölle asti, mutta en olisi pelaajien tiellä mitenkään.

Samaan paikkaan oli TV-yhtiö rakentanut matalan TV-tornin, joka soi pientä varjoa muuten avonaiselle paikalle. Asetuin tähän varjoon odottelemaan ja erottelemaan minun tarvitsemat paperit iltapäivän papereista tai muita väyliä koskevista papereista.

Puolisen tuntia odoteltuani saapui ensimmäinen ryhmä pelaajia alueelleni ja he selvisivät väylästä ilman kommelluksia ja sain merkitä aikatarkkailutaulukkoon heidän olevan neljä minuuttia aikataulua edellä. He olivatkin päivän ainoa ryhmä, joka selvitti väyläni aikatauluun nähden etuajassa. Ryhmät seurasivat toisiaan ollen noin minuutin tai kaksi aikataulua jäljessä kohdallani eli kahdeksan pelatun väylän jälkeen.

Aikataulu oli laadittu varsin lempeäksi ja salli 18 reikään käytettäväksi 4 tuntia 52 minuuttia. Sitten eräs pelaaja löi pallonsa pitkään heinään, mutta forecaddiet juoksivat pallon luo ja ilmiantoivat pelaajalle, että pallo oli löytynyt. Pelaaja saapui pallolle ja huomasi heti, ettei löytynyt pallo ollutkaan hänen ja alkoi pelaajan pallon etsintä. Laitoin välittömästi sekuntikelloni käyntiin ja menin auttamaan etsinnässä. Varapalloa ei tietenkään pelaaja ollut lyönyt, koska pallo ilmoitettiin löytyneeksi. Kolmen minuutin etsinnän jälkeen ajattelin ilmoittaa alueeni kiertävälle tuomarille (engl. rover), joka ajoi golfautoa, että täällä saatettaisiin piakkoin tarvita apua pelaajan kuljettamisessa takaisin tiiauspaikalle.

En kuitenkaan päässyt radiopuheimen aalloille väliin, kun muut tuomarit kävivät vilkasta keskustelua aikataulun pitävyydestä. Kun vihdoin pääsin väliin pyytämään kuljetusta, oli kellossani jo yli neljä minuuttia etsintäaikaa kulutettu. Ja juuri kun san asiani kerrottua, pallo löytyi. Pysäytin sekundaattorini ja se näytti 4.44 ja sadasosat päälle. Kerroin pelaajalle ja roverille, että homma kunnossa peliä voidaan jatkaa, vaikkakin vain 18 sekunnin turvin.

Etsintäepisodi vei sen verran aikaa, että tiiauspaikalla joutuivat ryhmän jonkin aikaa odottelemaan, mutta odotusaika pieneni koko ajan. Ajan tappamiseksi katselin ympäristöönkin välillä ja huomasin äskettäin kentän päällä lentäneen ilmalaivan olevan mielestäni epätavallisen alhaalla ja varsinkin epätavallisessa asennossa, koska sen pyrstö oli pudonnut selvästi alemmas. Mutta samalla huomioni siirtyi oman väyläni peliin, kun yleisö kohahti pallon lipuessa lähelle reikää.

Seurattuani hetken aikaa lyöntejä, muistin ilmalaivan, mutta en enää löytänyt sitä taivaalta. Ainoastaan musta savukiehkura nousi sieltä suunnalta, missä ilmalaiva oli äskettäin ollut. Hiukan hirvitti ja hieman pelottikin, ettei vain olisi sattunut mitään. Pelkoni osoittautui todeksi, kun jonkin ajan kuluttua tätä pientä savua tuli kiertelemään neljä helikopteria kuin korppikotkat konsanaan, jotka mitä ilmeisimmin kuvasivat suoraa lähetystä ilmalaivaonnettomuudesta jollekin uutiskanavalle.

Aamulla kävellessäni pintaan noussut tunnetila oli tipotiessään ja ajatukset hieman harhailivat golfpelin ulkopuolelle. Onneksi varsin pian radiopuhelimesta tuli tieto, että lähistölle on tosiaankin pudonnut ilmalaiva ja kuljettajana ollut henkilö oli toimitettu helikopterilla sairaalaan. Muita henkilöitä ei ollut loukkaantunut. Tieto huojennutti mieltä ja golfiin keskittyminen oli taas helpompaa.

Loppupäivä sujui aikatarkkailun merkeissä. Aikataulusta jäätiin pikkuhiljaa koko ajan, jopa niin reilusti, että kun viimeinen aamupäivän ryhmistä laittoi lipputangon takaisin reikään ja poistui kohti viimeisen väylän aloituspaikkaa, he olivat peräti 36 minuuttia aikataulua jäljessä, mutta tiiviisti edellä kulkevien perässä. Tämähän tarkoitti liki viiden ja puolen tunnin kierrosta. En kuitenkaan jäänyt heidän pelisuoritustaan katselemaan, vaan poistuin ruokailemaan, sillä oma urakkani ensimmäisenä kisapäivänä oli suoritettu.

Toisen kilpailupäivän asemapaikakseni oli annettu väylä 3, joka on pituudeltaan 508 jaardia (465 metriä). Jälleen sain kunnian hoitaa koko väylää yksin, mutta tällä kertaa vasta iltapäivällä. Aamupäivällä väylän valvonta oli jaettu kahdelle tuomarille. Itse käytin aamupäivän kilpailun seuraamiseen lähinnä viheriön 18 katsomosta noin 2500 muun fanin kanssa. Oli hienoa elää lyöntien mukana hurraten ja huokaillen, kun pallot vierivät kohti reikää tai reiästä poispäin.

Pikaisen lounaan jälkeen olikin aika siirtyä asemapaikalleni kolmosväylälle. Avauslyöntien laskeutumisalueella päivystänyt tuomari sanoi aamupäivän tehtävien jääneen yhteen pallon tunnistamiseen vesiesteessä ja kehotti minua valvomaan peliä viheriön takaa, josta koko väylä näkyisi ja kenties tilanteitakin olisi enemmän. Viheriöaluetta aamupäivän päivystänyt tuomari sanoi aamupäivän kuluneen ilman tilanteita, joten kovin vilkasta toimintailtapäivää ei ollut odotettavissa. Päätin kuitenkin jäädä viheriön taakse, koska aurinko paistoi melko kuumasti ja TV-torni soi pientä apua kuumuuteen varjon muodossa.

Ensimmäisten iltapäivän ryhmien kanssa ei ollut mitään ongelmaa. Peli kulki aikataulussa tai hieman yli, mutta oli selvästi nopeampaa kuin ensimmäisenä kilpailupäivänä. Tämä ilmiö on tuttu myös kotimaan kilpailuista. Peli on nopeampaa, kun kenttä on aina vaan tutumpi ja osa pelaajista on jo heittänyt toivonsa jatkoonpääsystä. Kilpailun ensimmäinen sääntötulkintani tuli noin kymmenennessä ryhmässä, kun Kevin Dougherty pyysi minua antamaan tulkinnan, onko hänen pallonsa viheriöllä. Osa pallosta oli kyllä viheriön päällä, mutta kun mikään osa pallosta ei koskettanut viheriötä, minun oli todettava, että pallo ei ole viheriöllä. Jos pallo olisi ollut viheriöllä pelaaja olisi saanut puhdistaa pallonsa ja asettaa sen paikalleen tähtäysviivat mieleisesti suunnattuina.

Vaikkei näitä apuja ollutkaan nyt käytettävissä, pelaaja onnistui puttaamaan pallonsa reikään yhdellä lyönnillä tehden yhden harvoista birdieistä, jotka tälle väylälle tänään pystyttiin tekemään.

Loppupäivä menikin vain vapaaehtoisten kanssa keskustellessa ja aikatarkkailutaulukkoa täyttäessä. Ainoastaan toiseksi viimeisen ryhmän kannoille piti pyytää tuomariapua, koska he olivat jääneet lähes 10 minuuttia liikaa edellä kulkeviin nähden ja selkeästi hidastivat takana tulleen viimeisen ryhmän etenemistä. Viimeisen ryhmän saatua kolmosväylän kunnialla pelattua, oli minun aika lähteä USGA Hospitality -tiloihin nauttimaan kylmää juomaa (vettä, kun ei Coca-Colaa ole saatavilla) ja hieman myöhäistä päivällistä, jotta vielä kaksi päivää jaksaa päivystää maailman parhaita golfareita.

Teksti: Golfpiste